Hyvä opettaja ja ryhmänohjaaja pystyy asettumaan oppijan asemaan ja samaistumaan niihin tunnetiloihin joita oppija kokee. Miltä tuntuu kun saa uusia oppimisen kokemuksia tai kuinka ahdistavaa voi olla kun ei millään tahdo omaksua uutta asiaa. Millaisia keinoja on käytettävä, jotta oppiminen mahdollistuu erilaisille oppijoille ja opetuksesta on hyötyä. Ohjaajan on oltava kiinnostunut oppilaidensa kokemuksista. Ei ole tavatonta, että opettaja pyytää oppilailtaan palautetta opetuksestaan ja sitä kautta muokkaa omaa toimintaansa tehokkaammaksi.
Saara Repo-Kaarento puhuu kirjassaan ”Innostu Ryhmästä, Miten ohjata oppivaa yhteisöä” ns. ryhmäkiikareista ryhmädynamiikan havainnoinnin välineenä. Minulle ryhmäkiikarit näyttäytyvät apuvälineenä pedagogille jolla on jo paljon kokemusta ja tietoa ryhmädynamiikkaan liittyvistä komponenteista. Tekstissä todetaan seuraavaa: Ryhmädynamiikan oppimisessa on tärkeää hyödyntää teoreettista ja kokemuksellista sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tietoa. Oppiminen on tasapainossa, kun kaikki nämä tiedon ulottuvuudet vuorottelevat oppimisympäristössä ja niitä reflektoidaan ja analysoidaan. Lisäksi reflektiota tulisi tapahtua välittömästi koetun tilanteen jälkeen ja omat kokemukset tulisi liittää teorioihin ja pyrkiä ymmärtämään niitä olemassa olevien teorioiden kautta. Kolmas reflektoinnin muoto on reflektoiminen toiminnan aikana. Tämä on varmasti juuri se haastavin vaihe ja nimenomaan juuri tässä kohtaa kiikareille on käyttöä.
Ryhmäkiikaireiden neljä linssiä ovat minä, muut opiskelijat, ryhmä ja ohjaaja. Ne puolestaan jakautuvat pienempiin osiin kuten vaikkapa omat kokemukset, tunteet ja muiden opiskelijoiden käyttäytyminen jne. Tämän kaltaisiin tekijöihin olisi siis ainakin syytä kiinnittää huomiota prosessin aikana. Kuten tekstistä ilmenee, ihminen jolla on vain kaksi silmää ei voi katsoa yhtä aikaa neljän putken läpi...no. Varmasti tähän ei kukaan pystykään, mutta tarkoitus lieneekin valottaa sitä todellisuutta johon ohjaaja joutuu. Hyvinkin valmisteltu oppituokio vaatii havainnointia ja hetkessä on pystyttävä reagoimaan tilanteisiin, jotka eivät mene niin kuin etukäteen on ajatellut.
maanantai 12. maaliskuuta 2018
torstai 1. maaliskuuta 2018
Oppimistehtävä 3A
Yhteistoiminnallinen oppiminen on opiskelua pienryhmissä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Yhteisen tavoitteen saavuttamisen kannalta on oleellista, että kaikki oppijat osallistuvat prosessiin ja vastaavat omalla panoksellaan sekä omasta että muiden oppimisesta. Prosessissa tavoitellaan laadullisesti ja määrällisesti parempaa oppimista verrattuna yksilönä tapahtuvaan oppimiseen. Sosiaalinen vuorovaikutus ja eräänlainen joukkuehenki synnyttää ns. positiivisen keskinäisen riippuvuuden, jossa jokainen ryhmäläinen kokee tarvitsevansa toisia, jotta yhteinen tavoite saavutetaan. Positiivinen riippuvuus on yhteistoiminnallisen oppimisen ydin. Tällainen joukkuepeli vaatii luonnollisesti kaikilta aktiivista osallistumista ja ns. vapaamatkustamista ei sallita. Jokainen vastaa omasta osuudestaan, mutta heikommin edistyviä tuetaan tehtävän loppuun saattamisessa. Opiskelijoiden sosiaaliset taidot ja kannustava vuorovaikuttaminen ryhmän sisällä kehittyy prosessin kautta ja on toisaalta jo lähtökohtaisesti osa työskentelyä.
Positiivisen keskinäisen riippuvuuden vastakohta on negatiivinen keskinäinen riippuvuus. Tällaisessa tapauksessa ryhmän kesken vallitsee kilpailullinen vuorovaikutussuhde. Ryhmässä saattaa ilmetä torjuntaa ja epäluottamusta muita ryhmäläisiä kohtaan ja ryhmä ei sitoudu yhteiseen oppimiseen vaan ryhmän jäsenet pyrkivät yksilöllisesti tavoitteita kohti.
Yhteistoiminnallisen oppimisen haasteena voidaan pitää sitä, onnistuuko ryhmä synnyttämään positiivisen keskinäisen riippuvuuden vai ei. Koska ryhmä muodostuu erilaisista persoonista, ei ihannetilannetta ole välttämättä kovin helppo saavuttaa. Jos opiskelijoiden sitoutuminen yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi on eri suuruinen, voi positiivisuus kääntyä negatiivisen puolelle hyvinkin nopeasti.
Laulamisen ja soittamisen opiskelu mielletään usein oppitunniksi, jossa opettaja opettaa yhtä oppilasta kerrallaan. Vaihtoehtoisesti musiikkia voi oppia myös ryhmässä jossa voi olla yksi opettaja, tai ryhmäläiset voivat oppia musisointia toisiltaan. Yksilöoppimisen hyvänä puolena voidaan pitää ainakin sitä, että opettaja pystyy keskittymään syvällisemmin opiskelijan vahvuuksiin ja heikkouksiin. Ryhmässä huomio jakautuu ryhmäläisten kesken ja opettaja ei voi keskittyä instrumentin rakentamiseen yhtä tehokkaasti. Ryhmässä opiskelun hyvä puoli on siinä, että jokaisella opiskelijalla on mahdollista oppia seuraamalla muiden tekemistä. Mielestäni ryhmäopiskelua ja yksilönä oppimista olisi hyvä viedä rinnakkain. Ryhmäopiskelu on varmasti iso osa musiikin opiskelun tulevaisuutta, mutta se ei voi korvata opiskelijan ja opettajan välillä tapahtuvaa oppimista.
Aktiivinen vuorovaikutus edellyttää ryhmäläisten keskinäistä sitoutumista annettuun tehtävään. Mielestäni aktiivisessa vuorovaikuttamisessa tulee olla keskiössä sujuva verbaalinen viestintä. Oleellista on, että ryhmälle kehittyy oma kieli jota kaikki ymmärtävät ja jolla pystytään kommunikoimaan. Toisaalta nonverbaalinen viestintä on tärkeää. Ilmeillä ja eleillä voidaan vaikuttaa paljon ryhmän sisällä - hyvässä ja pahassa. Myöskään ilman muiden kuuntelemista ja havainnointia ei aktiivinen vuorovaikuttaminen pääse syntymään. Kuultua asiaa tulee pyrkiä aktiivisesti tulkitsemaan, erittelemään ja arvioimaan. Ei riitä että vain passiivisesti kuuntelee ja istuu hiljaa paikallaan. Mielestäni sama pätee vaikka ryhmän muodostaa vain kaksi ihmistä.
tiistai 12. joulukuuta 2017
Oppimistehtävä 2 B
Oppimistehtävä 2B
Vuonna 2014 Opetushallituksen laatimassa musiikkialan perustutkinnon kuvauksessa todetaan, että musiikkialalla työskentelevillä on laaja-alaiset ammatilliset perusvalmiudet musiikkialan eri tehtäviin sekä itsenäiseen työskentelyyn esiintymis- ja työtilanteissa. Musiikillisen osaamisen lisäksi muusikolta edellytetään työmenetelmien hallintaa, työvälineiden käyttötaitoa sekä esitettävän ohjelmiston tuntemusta. Musiikin ammattilaisen on myös oltava yhteistyökykyinen ja hyvä organisoimaan, unohtamatta hyviä vuorovaikutus- ja imaisutaitoja vaihtelevissa työtilanteissa.
Musiikkialan ammattilaiseksi tuleminen on pitkä tie, joka alkaa useimmilla jo lapsuudesta. Soittotunneilla harjoitellaan oman instrumentin soittamista viikoittain ja esiinnytään toisille opiskelijoille matineoissa ja tutkinnoissa. Musiikista opitaan koko ajan enemmän ja voidaan kai sanoa että siihen kasvetaan jollain tavalla kiinni. Ohjelmistoa kertyy pikkuhiljaa ja sitä kautta musiikin hahmottaminen eri aikakausien ja tyylisuuntien valossa lisääntyy. Ajattelen, että perusvalmiudet muusikkouteen haetaan jo lapsuuden harrastamisesta, joka muuttuu jossain vaiheessa ammattiopintojen kautta työksi. Itsenäiseen työskentelyyn opitaan päivittäisen tai ainakin useita kertoja viikossa toistuvan omaehtoisen harjoittelun kautta.
Muusikin kenttä on jatkuvan muutoksen alla. Musiikki etsii uusia ilmaisutapoja ja luo uusia merkityksiä. Musiikkialan perustutkinto antaa varmasti hyvät valmiudet muusikkona, musiikinopettajana tai vaikkapa musiikkiteknologina toimimiseen, mutta muutoshaasteisiin on kyettävä vastaamaan työelämään siirtymisen jälkeenkin. Koulutuksen mukana saatuja työkaluja on opittava soveltamaan eri tilanteissa. Klassisen musiikin puolella muutos saattaa olla hitaampaa johtuen ehkä siitä, että juuret ovat paljon syvemmät kuin niin sanotulla kevyemmän tai rytmimusiikin puolella. Kevyen musiikin puolella tulee koko ajan lisää eri tyylivirtauksia ja artisteja, mikä luonnollisesti heijastuu harrastajiin. Opettajan on oltava ajan hermolla ja tiedettävä mistä puhutaan nimenomaan ns. ohjelmiston tuntemispuolella. Toki traditio soittamisesta ja laulamisesta on olemassa niin klassisella kuin kevyenkin musiikin puolella ja siitä on oltava tietoinen. Teknologinen kehitys muuttaa musiikillisen ilmaisun sekä musiikin tekemisen, kokemisen ja jakamisen muotoja. On hyvä nähdä polku, jota pitkin tähän pisteeseen musiikin maailmassa on tultu. Mielestäni se on opettajan vastuualuetta instrumentin teknisen hallitsemisen ohella. Maailma muuttuu ja opetussuunnitelmat sen mukana. Erilaiset opetussuunnitelmaideologiat, visiot ja uskomukset oppimisesta lisääntyvät ja muokkaavat käsityksiämme musiikista.
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma määrittää suuntaviivat opetuksen sisällölle ja toimii taustavaikuttajana käytännön opettamisessa. On oltava tietoinen siitä, mitä omassa opetuksessa tulee painottaa ja mille tasolle oppilaan tulisi päästä kussakin opiskelun vaiheessa. Hyvä vuorovaikutussuhde oppilaan kanssa tekee opettamisesta ja oppimisesta mielekästä ja jokaisen oppilaan kanssa suhde on rakennettava oppijan persoona huomioiden. Itse haluan olla luova opettaja ja pyrkiä löytämään oppilaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Kaikkia ei voi opettaa samalla tavalla vaan opetussuunnitelmaa on kyettävä soveltamaan tapauskohtaisesti.
torstai 12. lokakuuta 2017
Oppimistehtävä 2A
Oppimistehtävä 2 A
"Koulujensa maineessa paistattelevasta Suomesta tuli keskitason oppilas." Näin otsikoitiin Suomen koulutusjärjestelmää käsittelevä kirjoitus Helsingin Sanomissa viime kuussa. Talousjärjetö OECD.n koulutusvertailu Education at a Glance paljastaa, ettei 100-vuotias Suomemme olekaan kaikissa tilastoissa ihan kärkipäässä. Perusasiat koulutusjärjestelmässämme ovat kunnossa, mutta saavutukset eivät riitä huipulle. Mikä mättää?
Suomi näyttäytyy ympäröivälle maailmalle varsin hyvässä valossa monessakin suhteessa. Kansanvälistä mainetta on niitetty monella saralla kuten moottoriurheilussa, jääkiekossa ja musiikin saralla. Yritysmaailman valokeilaan ovat päässet mm. Nokia ja Supercell, unohtamatta Roviota vihaisine lintuineen ja pahoine possuineen. No. Menestyksen takana on aina epäilemättä aimo annos tahtoa, onnea ja osaamista. Näistä jälkimmäistä on isosti kiittäminen hienoa koulutusjärjestelmäämme. Näin me ainakin haluamme uskoa. Peruskoulutuksemme on kansainvälistä tasoa ja lähes poikkeusetta peruskoulun päästötodistuksella ovet lukioon tai ammattikouluun aukeavat. Myös vapaa-ajan harrastaminen on mahdollista monelle koulua käyvistä nuorista. Musiikkiopistoissa lukukausimaksut eivät ole kohtuuttomia ja junioriurheiluunkin panostetaan ilmeisen hyvin. Lukioiän jälkeen alkaakin sitten eroa syntymään muihin maihin. OECD.n muissa jäsenmaissa korkeakoulutettujen määrä on kasvanut huomattavasti jyrkemmin kuin meillä Suomessa. Käyrä on nousussa meilläkin, mutta kulma on liian loiva jos aiotaan pysyä muiden vauhdissa ns. osaamiskilvassa.
Myös varhaiskasvatuksen saralla meillä olisi petrattavaa. Ennen esiopetukseen siirtymistä suomi on OECD.n vertailussa jäljessä muita. Onko sorruttu ajattelemaan, ettei varhaiskasvatuksella ole niin merkittävää osuutta myöhempään osaamiseen kuin sillä tutkimusten mukaan näyttäisikin olevan. Ei siis riitä, että esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla aletaan oppimaan asioita, vaan vauhtia olisi haettava jo varhaisemmista vaiheista.
Vai eikö sitten ole rahaa? Suomi on rahoitusvertailussa kärkisijoilla peruskoulussa, ammatillisessa koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa. Suomi käyttää koulutukseen julkista rahaa kolmanneksi eniten OECD maista. Rahasta ei siis homma jää kiinni ainakaan korkeakoulutuksessa vaikka asiasta onkin peistä väännetty ja moni on mielensä pahoittanut. Joka tapauksessa koulutukseen siis panostetaan julkisella rahalla ja monella meistä on ollut ja on mahdollisuus hankkia itselleen korkeakoulututkinto. Miksi panostus ei näy sitten tuloksissa? Artikkelin perusteella yksi mahdollinen syy on se, että koulutusjärjestelmää ei katsota kokonaisuutena vaan keskitytään yhteen lohkoon kerrallaan (peruskoulu, lukio. ammatillinen koulutus jne.) Äkkiseltään tuntuu, että ajatuksessa on perää, mutta miten helppo asia sitten käytännössä on muuttaa. Vaikka tällä hetkellä tilanne näyttäsi siis rahoituksen osalta olevan vertailukelpoinen muihin OECD.n maihin ajattelen ettei sen varaan kannata liikaa nojata tulevaisuudessa.
Voisiko ajatella ettei vika olekaan järjestelmässä, vaan yksilöissä. Eikö meillä ole kunninahimoa ja halua menestyä kansainvälisesti? Pitäsikö varhaiskasvatuksessa tähdätä pidemmälle ja korkeakuluopiskelijoille alkaa tarjoamaan enemmän porkkanaa. Ainakin taidealalla pääseminen valokeilaan vaatii lahjakkuutta ja äärimmäistä tahtoa kehittää itseään. Vaikka sinulla olisi maailman paras instrumentti, rajattomasti aikaa harjoitella ja huippuopettaja, mutta sinulta puuttu tahto olla parempi kuin muut, jäänee kansainvälinen ura tekemättä. Uskon, että kaikkia menestyjiä yhdistää tahto ja päämäärä.
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005370909.html
Muut valitsemani koulutukseen liittyvät artikkelit:
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005294547.html
https://yle.fi/uutiset/3-9490350
https://yle.fi/uutiset/3-9765289
https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kitaristi-masentui-myi-omaisuutensa-ja-lahti-suomesta-haluaa-nyt-mullistaa-musiikinopetuksen-24391711/
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Digitalisaatio-tukee-opetusta-ja-oppimista/896942
torstai 5. lokakuuta 2017
Orientaatiotehtävä 1A
Orientaatiotehtävä 1A
Olen opettanut vasta-alkajille harmonikan ja pianon soittoa. Oppilaani ovat olleet iältään 7-12 -vuotiaita. Olen myös johtanut jonkin verran kuoroja ja opettanut laulajille äänenmuodostusta. Tällä hetkellä opintoihini kuuluvassa opetusharjoittelussa opetan kahta miesoppilasta ja yhtä naisoppilasta. Oppilaat ovat iältään 35-60 vuotiaita.
Tulevaisuudessa uskon oppilaideni olevan laulusta kiinnostuneita ja jonkin verran vaikkapa kuorolaulutaustaa omaavia aikuisia.
Pidän tärkeänä sitä, että kukin opiskelija saa mahdollisuuden työstää omaa instrumenttiaan ja musikaalisuuttaan omista lähtökohdistaan. Oppimiseen täytyy liittyä haastetta ja mielekkäitä uusia löytöjä omasta itsestä. Tavoitteeni on, että pystyn löytämään oppilaistani olemassa olevan äänellisen ja musiikillisen potentiaalin unohtamatta sitä, että monelle laulu on (vain) kiva harrastus jota ei kannata pilata liialla vakavuudella. Toivottavasti löydän oman oppimiseni kautta keinoja näiden päämäärien toteuttamiseen. Aion olla avoin vuorovaikutukselle, joka syntyy oppilaiden kanssa ja oppia itse samalla. Ilman toimivaa vuorovaikutusta ei synny hyvää oppilas-opettajasuhdetta.
Kai Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan Itseään ylittävä oppiminen mm. siitä, millaisia eri mekanismeja ja suoranaisia apuvälineitä oppimiseen on olemassa ja miten oppimisvaikeuksia voidaan voittaa. Oppiminen on hyvin subjektiivista ja ihmiset oppivat asioita eri tavalla, toinen nopeammin toinen hitaammin. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö kaikilla olisi mahdollisuus oppia. Kyse on enemmänkin siitä, että jokaisen on löydettävä oma tapansa oppia. Hakkarainen kertoo omasta taustastaan ja oppimisvaikeuksistaan. Hänelle mm. kirjoittaminen on ollut työkalu oppimiseen perinteisen ”pänttäämisen” sijaan. Hänen mukaansa kirjoittaminen on prosessi osana oppimista, ei lopputulos. Artikkelissa korostetaan myös yhteisön ja yhteisöllisyyden merkitystä osana oppimista ja sitä, kuinka tärkeää on uskaltaa epäonnistua oppimisessaan (turvallisuusvyöhyke)
Matti Tanelin artikkeli käsittelee J.A Hollon kasvatusteoriaa. Hollon suhtautuminen kasvatukseen on ollut enemmän filosofinen eikä niinkään matemaattinen. Hänen mukaansa kasvattajan tulee olla lähempänä runoilijaa kuin luonnontieteilijää. Kasvatusteoriaa koskeva tarkastelu perustuu Hollon omiin kirjoituksiin, mutta Taneli käyttää artikkelissaan vertailukohtana myös muiden tutkijoiden relevantteja kirjoituksia. Hollon mukaan kasvatus on ikään kuin kaikesta muusta ”todellisuudesta” erillään oleva kokonaisuus. Voisiko sanoa, että oma taiteenlajinsa, johon liittyy ripaus henkisyyttä.
Asioita joista kaipaisin vielä lisätietoa, on Hakkaraisen artikkelissa mainittu sosiaalisesti hajautunut oppiminen. Toinen asia jota jäin pohtimaan on yksilön merkitys turvallisuusvyöhykkeen (2.2.7) rakentamisessa. Onko mahdollista kaikille? Miten sosiaalinen paine vaikuttaa? Kolmantena Trialogiset tietokäytännöt?
Kai Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan tavasta suhtautua oppimiseen yksilöllisenä prosessina. Oppiminen tapahtuu ihmisen omassa mielessä ja on siis luonteeltaan mentaalinen prosessi. Tällaisen tiedonhankintanäkökulman rajoituksena on kuitenkin se, että oppiminen saatetaan mieltää vain ihmisen oman pään sisäiseksi yksinpuheluksi jonka seurauksena kaikki muut oppimisen ulottuvuudet katoavat. Ihmiset hahmottavat asioita eri tavalla ja oppivat toinen hitaammin, toinen nopeammin. Erilaiset oppimismallit ovat tuttuja lukion psykologian tunneilta. Oleellista on, että oppijalla on riittävä motivaatio opittavaa asiaa kohtaan. Hakkarainen kertoo omasta historiastaan ja siitä, kuinka hän itse on pystynyt voittamaan oppimisvaikeutensa vankan motivaation ja oikeanlaisten oppimismekanismien ansiosta. Jos opetukseen osallistuvilla on yhtäläinen motivaation määrä mutta toisella oppiminen on hitaampaa, tai hän hahmottaa asian eri tavalla kuin toinen syystä tai toisesta, on tärkeä antaa oppimisille aikaa. Hakkaraisen mukaan tällöin kaikilla on mahdollisuus päästä yhtä hyviin tuloksiin.
Tämän näkökulman mukaan opettajalla tulee mielestäni olla ennen kaikkea pelisilmää oppilaita kohtaan. Kaikkia ei voi laittaa samalle viivalle, eikä toisaalta missään tapauksessa sortua ajattelemaan, että luokassa on tietty määrä hyviä tai huonoja oppilaita. Instrumentin opettajalla on siis oltava kyky löytää sellaisia työkaluja ja mielikuvia, että oppilas tavoittaa opetuksesta edes jotain. Työkalupakin on oltava mahdollisimman iso, jotta keinoja erilaisten oppilaiden kohtaamiseen on olemassa. Jos kyseessä on oppimisvaikeuksia omaava oppilas, on tärkeää, että opettaja huomaa asian mahdollisimman pian.
Oppijan näkökulmasta motivaatio on avainasemassa. Nopeasti oppivalla ja ns. lahjakkaallakin oppilaalla on oltava kova motivaatio ja nälkä kehittyä. Jos oppilaalla on tiettyjä rajoitteita oppimisen suhteen, motivaatio on ehkä vieläkin oleellisempaa. Koulumaailmassa oppilaita voidaan jakaa erityisryhmiin, jos oppiminen on poikkeuksellisen haastavaa tai motivaatio on hukassa. Miten sitten pitäisi menetellä yksilöopetuksessa? En ole kuullut, että olisi olemassa oppimisvaikeuksista kärsiville ihmisille, omaa musiikkikoulua. Käsitykseni mukaan vastuu on siis opettajalla ja oppilasta on pystyttävä opettamaan täysin niistä lähtökohdista kuin missä hän on. Soiton tai laulun opiskelu on toki harrastus, eikä sitä voi verrata koulussa opiskeluun tai oppivelvollisuuteen, mutta lapsilla hyvin usein ainakin motivaatio vaihtelee päivästä toiseen. Uskon myös, että valitettavan usein vanhempien mielipide on lapsen omaa mielipidettä ratkaisevampi.
Kai Hakkaraisen artikkelissa otsikon ”Oppiminen yksilöllisenä tiedonhankintana” oleva pohdiskelu pitää sisällään näkemyksiä, joita ajattelen sisältyvän hyvään pedagogiaan. On ensiarvoisen tärkeää nähdä jokainen oppilas yksilönä, olla heidän kanssaan hyvässä vuorovaikutuksessa ja pyrkiä räätälöimään jokaiselle oma tapa oppia. Opetettaessa instrumentin tekniikkaa on toki olemassa tietyt lainalaisuudet jotka ovat sinänsä aika suoraviivaisia. Haasteena koen kuitenkin sen, riittääkö oma luovuuteni opettajana ja pystynkö löytämään riittävästi erilaisia työkaluja. Aikuisopiskelijoiden kohdalla motivaatio on usein automaattisesti olemassa. Olisi vaikea kuvitella, että kukaan tulee vaikkapa pasuunatunnille jos asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Lasten kohdalla tilanne on täysin toinen. Soittotunneilla saatetaan käydä vaikka vanhempien mieleiksi, ja kiinnostus instrumetnin soittamiseen saattaa olla hyvinkin matala ja vähintäänkin ailahdella päivästä toiseen. Motivaatio liittyy olennaisesti oppimiseen ja juuri oppilaan motivointi olisi tärkeää osata. Uskoisin että se tapahtuu lähtökohtaisesti mielekkäiden harjoitusten ja kappaleiden kautta ja toisaalta positiivisien oppimiskokemusten kautta.
Pedagogiikan Symposium 28.4.2017 - Korvaava tehtävä
Pedagogiikan Symposium 28.4.2017 - Korvaava tehtävä
"Soiva ja luova opettajuus 2017
Pedagogisen Symposiumin artikkelijulkaisu käsittelee opettajan työn moni-ilmeisyyttä ja opettamiseen liittyviä haasteita. Artikkeleissa pureudutaan mm. aloittelevan opettajan kohtaamiin haasteisiin, oman identiteetin rakentamiseen opettajana ja siihen, mikä on opettajan rooli suhteessa oppilaaseen. Millainen merkitys yhteisöllisyydellä on opettamiseen ja oppimiseen? Artikkeleissa käsitellään myös yksityiskohtaisemmin improvisoinnin merkitystä osana oppimista ja vaikkapa sitä, mikä on laulajan rooli osana bändiä.
Pohdin kolmea oman opettajuuteni kehittymisen kannalta keskeistä artikkelia. Artikkeleissa käsitellään taiteilijuuden ja opettajuuden välistä suhdetta, opettajan epävarmuutta ja fyysisen kunnon merkitystä musiikin tekemisessä.
Opettajakin on muusikko! Taiteilijuuden ja opettajuuden välistä suhdetta käsittelevässä artikkelissa etsitään vastausta siihen, voiko opettaja olla myös esiintyvä taiteilija ja päinvastoin? Onko nämä kaksi eri identiteettiä ristiriidassa keskenään vai pikemminkin välttämätön pari matkalla kohti osaavaa pedagogiaa. On sanomattakin selvää, että voidakseen olla osaava pedagogi on oltava myös hyvä siinä mitä opettaa. Vai onko? Ajatus siitä, ettei vaikkapa laulunopettaja pitäisi omaa ääntänsä kunnossa ja esiintyisi edes harvoin, tuntuu aika absurdilta. Uskon, että jokaisella musiikkipedagogiaa opiskelevalla ihmisellä on halu olla sekä muusikko, että taiteilija ja jakaa tätä omaa osaamista oppilailleen. Osa muusikoista saattaa mieltää itsensä ensisijaisesti pedagogiksi ja jättää oman taiteellisen uran tekemisen vähemmälle, mikä on mielestäni perusteltu ja oikeutettu valinta koskien omaa uraa.
Artikkelin tekijät päätyivät tekemään haastattelututkimuksen, jossa haastateltiin yhteensä kahdeksaa musiikin ja teatterin parissa työskentelevää henkilöä. Heidät määriteltiin henkilöiksi, jotka ovat toimineet sekä ”taiteellisella että pedagogisella kentällä.” Yhdistävää oli se, että kaikkien mielestä taiteilijana ja pedagogina toimiminen kulkevat käsi kädessä eivätkä nämä kaksi asiaa rajoita toisiaan mitenkään. Kuitenkin pohdittaessa sitä, kokivatko haastateltavat itsensä enemmän taiteilijoiksi vai opettajiksi vaihteli paljonkin. Yhden haastateltavan mielipide oli se, että hän kokee itsensä enemmän taiteilijaksi koska elättää itsensä taiteella, ei opettamisella. Kyseessä on siis varsin subjektiivinen määritelmä.
Mitä opettaminen sitten antaa taiteeseen ja päinvastoin. Yksi keskeinen hyöty opettamisesta omalle taiteellisuudelle on se, että asioita on pakko oppia sanallistamaan. On siis pakko jäsennellä asioita siten, että pystyy jakamaan osaamista eteenpäin. Laulunopettamisessa on varsin yleistä mielikuvilla leikkiminen ja jokainen tietysti käyttää omia oivalluksiaan pedagogian pohjana. Opettaessa saattaa löytää uusia oivalluksia omaankin tekemiseen ja toisaalta toistaa opittuja asioita myös itselleen viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kertaus on tässäkin suhteessa opintojen äiti. Vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välillä kehittää parhaimmillaan molempia. Hyvä pedagogi hyväksyy oppilaan mielipiteet ja sen konfliktin mikä heidän välilleen syntyy. Artikkelin mukaan moni opettaja jopa toivoo, että oppilas haastaa hänen mielipiteitään. Varsinkin pidemmälle ehtineiden oppilaiden kanssa tällainen tilanne on mahdollista saada aikaiseksi, kun taas alkeisopetuksen kohdalla opettajan on parempi olla ehdoton auktoriteetti oppilaalleen.
Oman taiteen tekeminen puolestaan hyödyttää opettamista ainakin siinä suhteessa, että oma tekninen osaaminen ja musiikillinen ilmaisuvoima pysyy vireessä. Kukaan esiintyvä taiteilija ei voi mennä lavalle tai studioon pelkillä vanhoilla meriiteillä vaan taidon ja muusiikin tekemisen taso on oltava korkealla tasolla. Pahimmillaan pelkkä pedagogina työskentely voi johtaa oman teknisen osaamisen rapistumiseen ja viimeisimmän tiedon puutteeseen siitä mitä taidekentällä tapahtuu. Uskon myös, että esiintyminen ja lavalla oleminen pitää kipinää yllä siihen suureen rakkauteen taidetta kohtaan, joka opettamisessa olisi oltava läsnä jatkuvasti. Vaikka artikkelia varten haastateltavien määrä on verrattain pieni ja haastateltaville taiteellis-pedagoginen työ on ehkä keskimääräistä helpompaa, on artikkeli mielestäni varsin ansiokas ja pitää sisällään hyviä näkökulmia taiteen ja opettamisen yhdistämisen hyödyistä.
Ajattelen, että jokaisen opettajan täytyy tiedostaa oma taiteilijuutensa ja pitää oma taiteellinen itsetunto korkealla. Opettaja on esikuva oppilailleen ja jokainen opiskelija tarvitsee mahdollisimman laajakatseisen kuvan siitä mitä opiskelee. Laulaminen, soittaminen tai näytteleminen ei ole vain tekniikkaa ja suorittamista, mutta tekninen osaaminen avaa väylän omalle taiteelliselle luovuudelle. Opettajakin on siis muusikko.
Opettajan epävarmuus
Epävarmuus on varmasti tuttu tunne aloittelijalle lajista riippumatta. Työelämään siirtyminen on iso harppaus opiskelijan roolista, jossa on lähinnä vastuussa vain omasta kehityksestään ja edistymisestään opinnoissa. Työelämässä on toisin. Vastuu asioista lisääntyy ja monet projektit vaativat omaa osaamista, asiantuntemusta ja työpanosta. Pahimmassa tapauksessa oma osaamattomuus ja epävarmuus voi johtaa vaikkapa projektien kaatumiseen ja sitä kautta voi oma leipätyö olla vaarassa. Taidealalla tulostavoitteellisuus ei ole ehkä niin voimakasta kuin vaikkapa bisnesmaailmassa, mutta opettajan odotetaan silti saavan oppilaansa kehittymään. Vaikka oppilaan kehitykseen vaikuttaa moni asia eikä pelkkä opettajan ammattitaito riitä takaamaan hyvää lopputulosta, saattaa aloittelevan pedagogin puseroon hiipiä epävarmuus.
Mikä sitten aiheuttaa epävarmuutta? Artikkelissa tuotiin esiin hyvin jäsennellysti erilaisia epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä. Opettamiseen ja nimenomaan opettajaan henkilönä liittyy paljon ennakko-oletuksia ja mielikuvia; opettaja on suvereeni asiantuntija, sivistynyt ja vuorovaikutustaitoinen osaaja, joka tietää omasta asiastaan kaiken. Varsin usein kuitenkin korkeakoulussa opittu tieto ei suoraan nivelly sujuvasti käytäntöön, vaan aloittelevalla opettajalla alkaa työn kautta ikään kuin jatkokoulutus siihen, miten saada siirrettyä opittu tieto ja taito ymmärrettävässä muodossa oppilaille. Jos valmistuneella opettajalla takoo päässä jatkuvasti ajatus siitä, että häneltä odotetaan heti täydellistä onnistumista tai muuten hänen osaamisensa ja ammattitaitonsa voidaan asettaa kyseenalaiseksi, epävarmuudelle on syntynyt hyvin kasvuvoimainen maaperä.
Opettajalla on toki paljon vastuuta. Tarkastelen asiaa yksityisoppilaita opettavan pedagogin perspektiivistä. On selvää, että vaikkapa alakoulun luokanopettaja kohtaa työssään erilaisia haasteita kuin laulutuntia musiikkiopistossa pitävä laulupedagogi. Yhteistä on kuitenkin tietty paine oppilaan mutta myös oppilaan vanhempien suuntaan. Opettaja on joka tapauksessa kasvattaja, jolla on oltava hyvät sosiaaliset taidot. Tiedollisen ja taidollisen osaamisen lisäksi vuorovaikutustaidot ovat elintärkeitä on kyseessä sitten luokanopettaja, kuoronjohtaja tai instrumentin opettaja. Artikkelissa huomionarvoista on myös se, että opettajat ovat ammattiryhmänä melko vähällä huomiolla mediassa, jos kaikki työssä sujuu oletetusti. Uutiskynnys ylittyy vasta kun jotain negatiivista tapahtuu. Tämä tosin tuntuu olevan melko yleinen ilmiö mediassa yleensä nykypäivänä. Joka tapauksessa tämä kertoo mielestäni siitä, millainen vastuu ja paine opettajalla on.
Yleisen käsityksen mukaan opettajaa pidetään lähtökohtaisesti itsevarmana henkilönä. Parhaassa tapauksessa ulospäin huokuva itsevarmuus ja rentous kielii siitä, että opettajan ammatti-itsetunto on hyvä. Hän kokee olevansa osaava työssään ja vuorovaikutustaidoiltaan riittävä. Aloittelevalla opettajalla oma ammatti-itsetunto on luonnollisesti muuttuva ja altis palautteelle. Mielestäni on tärkeä tiedostaa omat vahvuudet ja käyttää niitä mahdollisuuksien mukaan omassa työssä. Yhtä tärkeää on tunnistaa omat heikkoudet ja hyväksyä ne itsessään. Hyvä itsetunto on kykyä hyväksyä itsensä kokonaisvaltaisesti ja sietää pettymyksiä, koska sellaisia väistämättä meistä jokainen joutuu kokemaan.
Ajattelen, että oppiminen on elämän mittainen prosessi. Aloittelevalla pedagogilla on olemassa työkalut opettamiseen, mutta oleellista on se, osaako niitä käyttää. On tärkeää säilyttää nöyryys ja halu oppia lisää, mutta toisaalta olla vähättelemättä itseään. Hyvän ammatti-itsetunnon myötä on mahdollista toimia hyvässä vuorovaikutuksessa oppilaisiinsa ja mahdollisesti heidän vanhempiinsa. Myös työyhteisön tuki on tärkeää. On hyvä muistaa, että jokainen on ollut joskus vasta-alkaja ja että neuvon kysyminen kokeneemmalta kollegalta ei ole merkki osaamattomuudesta, vaan halusta oppia lisää.
Salil eka, treenikopis vika?
Halusin tarkastella tätä artikkelia juuri siitä syystä, että tulevana laulupedagogina minun tulisi kai tietää aika paljon siitä, miten lihaksia käytetään äänenmuodostuksessa ja millainen ryhti laulaessa on eduksi. Millainen fyysinen ponnistelu ja liikunta yleensä on hyväksi laulajalle. Soittotunneilla varmasti puhutaan ergonomiasta ja soitto -tai lauluasentoon liittyvistä asioista, mutta onko se riittävä tieto? Puhutaanko siitä, mitä vaikkapa viulistin, joka on treenannut kahdeksan tuntia treenikopissa kannattaisi tehdä treenin päätteeksi? Millainen venyttely olisi hyväksi, mitä lihaksia ylipäätänsä olisi hyvä vahvistaa? Millainen on hyvä lihasbalanssi?
Artikkelista paljastuu, että soittotunneilla keskitytään intensiivisesti vain soittamiseen ja kappaleiden hiomiseen ja fyysiset ja liikunnalliset harjoitteet sekä lämmittely ovat usein harvinaisia. Toisaalta ymmärrän sen, ettei kukaan ammattiopiskelija halua käyttää arvokasta aikaa opettajana kanssa kyykkäämiseen tai kuminauhajumppaan, mutta jonkinlainen perusajatus soittamisen fyysisyydestä olisi hyvä olla taustalla. En ole ainakaan itse törmännyt yhteenkään muusikkoon, joka sanoisi, että liikunnasta on haittaa musiikin tekemiselle.
Ryhdin merkitys on siis oleellinen, mutta miten se määritellään? Artikelissa mainitaan käsite ”ihanteellinen pystyasento” mikä ainakin laulajan näkökulmasta kuulostaa mielenkiintoiselta ja tutustumisen arvoiselta asialta. Nivelten tulee olla tasapainossa selkärangan mutkien kanssa; kaularangan lordoosi, rintarangan kyfoosi ja lannerangasn lordoosi” Menemättä tässä kohta enempää artikkelissa mainittuihin yksityiskohtiin voidaan silti todeta, että ryhti ei ole yksiselitteinen asia. Myös mielikuva omasta kehosta ja ryhdistä saattaa olla hyvin pielessä.
” Vahvat keskivartalon lihakset ovat muusikon ryhdin kannalta äärimmäisen tärkeitä”
Ihanteellista olisi, jos jokainen musiikkia harrastava saisi jotain kautta tietynlaisen perustreeniohjelman kuntosalille. Soittimet ovat luonnollisesti kaikki eri lailla ergonomisesti haastavia ja mielestäni jo alkeisopetuksessa opettajan olisi painotettava kehollisuutta. Pahimmillaan huono fysiikka ja huono ergonomia voivat tuhota kokonaisen muusikon uran. Miten voin vahvistaa kehoni lihaksia niin, että oman instrumenttini soittaminen hyötyy siitä ja toisaalta miten palaudun raskaan treenirupeaman jälkeen.
Pedagoginen osaamiseni
Oma pedagoginen osaamiseni rajoittuu kuorojen kanssa työskentelyyn ja instrumenttiopetukseen. Olen opettanut harmonikan ja pianonsoittoa aloittelijoille ja kuorotyötä olen tehnyt pääasiassa aikuisten harrastelijoiden parissa. Kokemukset ovat olleet hyvin erilaisia. Tällä hetkellä opiskelen Metropolia Ammattikorkeakoulussa laulupedagogiksi. Tavoitteenani on oppia opettamaan aloitteleville laulajille äänenmuodostusta ja perehdyttää laulamisen saloihin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)