Orientaatiotehtävä 1A

Orientaatiotehtävä 1A

Olen opettanut vasta-alkajille harmonikan ja pianon soittoa. Oppilaani ovat olleet iältään 7-12 -vuotiaita. Olen myös johtanut jonkin verran kuoroja ja opettanut laulajille äänenmuodostusta. Tällä hetkellä opintoihini kuuluvassa opetusharjoittelussa opetan kahta miesoppilasta ja yhtä naisoppilasta. Oppilaat ovat iältään 35-60 vuotiaita.

Tulevaisuudessa uskon oppilaideni olevan laulusta kiinnostuneita ja jonkin verran vaikkapa kuorolaulutaustaa omaavia aikuisia.

Pidän tärkeänä sitä, että kukin opiskelija saa mahdollisuuden työstää omaa instrumenttiaan ja musikaalisuuttaan omista lähtökohdistaan. Oppimiseen täytyy liittyä haastetta ja mielekkäitä uusia löytöjä omasta itsestä. Tavoitteeni on, että pystyn löytämään oppilaistani olemassa olevan äänellisen ja musiikillisen potentiaalin unohtamatta sitä, että monelle laulu on (vain) kiva harrastus jota ei kannata pilata liialla vakavuudella. Toivottavasti löydän oman oppimiseni kautta keinoja näiden päämäärien toteuttamiseen. Aion olla avoin vuorovaikutukselle, joka syntyy oppilaiden kanssa ja oppia itse samalla. Ilman toimivaa vuorovaikutusta ei synny hyvää oppilas-opettajasuhdetta.

Kai Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan Itseään ylittävä oppiminen mm. siitä, millaisia eri mekanismeja ja suoranaisia apuvälineitä oppimiseen on olemassa ja miten oppimisvaikeuksia voidaan voittaa. Oppiminen on hyvin subjektiivista ja ihmiset oppivat asioita eri tavalla, toinen nopeammin toinen hitaammin. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö kaikilla olisi mahdollisuus oppia. Kyse on enemmänkin siitä, että jokaisen on löydettävä oma tapansa oppia. Hakkarainen kertoo omasta taustastaan ja oppimisvaikeuksistaan. Hänelle mm. kirjoittaminen on ollut työkalu oppimiseen perinteisen ”pänttäämisen” sijaan. Hänen mukaansa kirjoittaminen on prosessi osana oppimista, ei lopputulos. Artikkelissa korostetaan myös yhteisön ja yhteisöllisyyden merkitystä osana oppimista ja sitä, kuinka tärkeää on uskaltaa epäonnistua oppimisessaan (turvallisuusvyöhyke)

Matti Tanelin artikkeli käsittelee J.A Hollon kasvatusteoriaa. Hollon suhtautuminen kasvatukseen on ollut enemmän filosofinen eikä niinkään matemaattinen. Hänen mukaansa kasvattajan tulee olla lähempänä runoilijaa kuin luonnontieteilijää. Kasvatusteoriaa koskeva tarkastelu perustuu Hollon omiin kirjoituksiin, mutta Taneli käyttää artikkelissaan vertailukohtana myös muiden tutkijoiden relevantteja kirjoituksia. Hollon mukaan kasvatus on ikään kuin kaikesta muusta ”todellisuudesta” erillään oleva kokonaisuus. Voisiko sanoa, että oma taiteenlajinsa, johon liittyy ripaus henkisyyttä.

Asioita joista kaipaisin vielä lisätietoa, on Hakkaraisen artikkelissa mainittu sosiaalisesti hajautunut oppiminen. Toinen asia jota jäin pohtimaan on yksilön merkitys turvallisuusvyöhykkeen (2.2.7) rakentamisessa. Onko mahdollista kaikille? Miten sosiaalinen paine vaikuttaa? Kolmantena Trialogiset tietokäytännöt?

 Oppiminen yksilöllisenä tiedonhankintana.

Kai Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan tavasta suhtautua oppimiseen yksilöllisenä prosessina. Oppiminen tapahtuu ihmisen omassa mielessä ja on siis luonteeltaan mentaalinen prosessi. Tällaisen tiedonhankintanäkökulman rajoituksena on kuitenkin se, että oppiminen saatetaan mieltää vain ihmisen oman pään sisäiseksi yksinpuheluksi jonka seurauksena kaikki muut oppimisen ulottuvuudet katoavat. Ihmiset hahmottavat asioita eri tavalla ja oppivat toinen hitaammin, toinen nopeammin. Erilaiset oppimismallit ovat tuttuja lukion psykologian tunneilta. Oleellista on, että oppijalla on riittävä motivaatio opittavaa asiaa kohtaan. Hakkarainen kertoo omasta historiastaan ja siitä, kuinka hän itse on pystynyt voittamaan oppimisvaikeutensa vankan motivaation ja oikeanlaisten oppimismekanismien ansiosta. Jos opetukseen osallistuvilla on yhtäläinen motivaation määrä mutta toisella oppiminen on hitaampaa, tai hän hahmottaa asian eri tavalla kuin toinen syystä tai toisesta, on tärkeä antaa oppimisille aikaa. Hakkaraisen mukaan tällöin kaikilla on mahdollisuus päästä yhtä hyviin tuloksiin.

Tämän näkökulman mukaan opettajalla tulee mielestäni olla ennen kaikkea pelisilmää oppilaita kohtaan. Kaikkia ei voi laittaa samalle viivalle, eikä toisaalta missään tapauksessa sortua ajattelemaan, että luokassa on tietty määrä hyviä tai huonoja oppilaita. Instrumentin opettajalla on siis oltava kyky löytää sellaisia työkaluja ja mielikuvia, että oppilas tavoittaa opetuksesta edes jotain. Työkalupakin on oltava mahdollisimman iso, jotta keinoja erilaisten oppilaiden kohtaamiseen on olemassa. Jos kyseessä on oppimisvaikeuksia omaava oppilas, on tärkeää, että opettaja huomaa asian mahdollisimman pian.

Oppijan näkökulmasta motivaatio on avainasemassa. Nopeasti oppivalla ja ns. lahjakkaallakin oppilaalla on oltava kova motivaatio ja nälkä kehittyä. Jos oppilaalla on tiettyjä rajoitteita oppimisen suhteen, motivaatio on ehkä vieläkin oleellisempaa. Koulumaailmassa oppilaita voidaan jakaa erityisryhmiin, jos oppiminen on poikkeuksellisen haastavaa tai motivaatio on hukassa. Miten sitten pitäisi menetellä yksilöopetuksessa? En ole kuullut, että olisi olemassa oppimisvaikeuksista kärsiville ihmisille, omaa musiikkikoulua. Käsitykseni mukaan vastuu on siis opettajalla ja oppilasta on pystyttävä opettamaan täysin niistä lähtökohdista kuin missä hän on. Soiton tai laulun opiskelu on toki harrastus, eikä sitä voi verrata koulussa opiskeluun tai oppivelvollisuuteen, mutta lapsilla hyvin usein ainakin motivaatio vaihtelee päivästä toiseen. Uskon myös, että valitettavan usein vanhempien mielipide on lapsen omaa mielipidettä ratkaisevampi.

Kai Hakkaraisen artikkelissa otsikon ”Oppiminen yksilöllisenä tiedonhankintana” oleva pohdiskelu pitää sisällään näkemyksiä, joita ajattelen sisältyvän hyvään pedagogiaan. On ensiarvoisen tärkeää nähdä jokainen oppilas yksilönä, olla heidän kanssaan hyvässä vuorovaikutuksessa ja pyrkiä räätälöimään jokaiselle oma tapa oppia. Opetettaessa instrumentin tekniikkaa on toki olemassa tietyt lainalaisuudet jotka ovat sinänsä aika suoraviivaisia. Haasteena koen kuitenkin sen, riittääkö oma luovuuteni opettajana ja pystynkö löytämään riittävästi erilaisia työkaluja. Aikuisopiskelijoiden kohdalla motivaatio on usein automaattisesti olemassa. Olisi vaikea kuvitella, että kukaan tulee vaikkapa pasuunatunnille jos asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Lasten kohdalla tilanne on täysin toinen. Soittotunneilla saatetaan käydä vaikka vanhempien mieleiksi, ja kiinnostus instrumetnin soittamiseen saattaa olla hyvinkin matala ja vähintäänkin ailahdella päivästä toiseen. Motivaatio liittyy olennaisesti oppimiseen ja juuri oppilaan motivointi olisi tärkeää osata. Uskoisin että se tapahtuu lähtökohtaisesti mielekkäiden harjoitusten ja kappaleiden kautta ja toisaalta positiivisien oppimiskokemusten kautta.