Pedagogiikan Symposium 28.4.2017 - Korvaava tehtävä
"Soiva ja luova opettajuus 2017
Pedagogisen Symposiumin artikkelijulkaisu käsittelee opettajan työn moni-ilmeisyyttä ja opettamiseen liittyviä haasteita. Artikkeleissa pureudutaan mm. aloittelevan opettajan kohtaamiin haasteisiin, oman identiteetin rakentamiseen opettajana ja siihen, mikä on opettajan rooli suhteessa oppilaaseen. Millainen merkitys yhteisöllisyydellä on opettamiseen ja oppimiseen? Artikkeleissa käsitellään myös yksityiskohtaisemmin improvisoinnin merkitystä osana oppimista ja vaikkapa sitä, mikä on laulajan rooli osana bändiä.
Pohdin kolmea oman opettajuuteni kehittymisen kannalta keskeistä artikkelia. Artikkeleissa käsitellään taiteilijuuden ja opettajuuden välistä suhdetta, opettajan epävarmuutta ja fyysisen kunnon merkitystä musiikin tekemisessä.
Opettajakin on muusikko! Taiteilijuuden ja opettajuuden välistä suhdetta käsittelevässä artikkelissa etsitään vastausta siihen, voiko opettaja olla myös esiintyvä taiteilija ja päinvastoin? Onko nämä kaksi eri identiteettiä ristiriidassa keskenään vai pikemminkin välttämätön pari matkalla kohti osaavaa pedagogiaa. On sanomattakin selvää, että voidakseen olla osaava pedagogi on oltava myös hyvä siinä mitä opettaa. Vai onko? Ajatus siitä, ettei vaikkapa laulunopettaja pitäisi omaa ääntänsä kunnossa ja esiintyisi edes harvoin, tuntuu aika absurdilta. Uskon, että jokaisella musiikkipedagogiaa opiskelevalla ihmisellä on halu olla sekä muusikko, että taiteilija ja jakaa tätä omaa osaamista oppilailleen. Osa muusikoista saattaa mieltää itsensä ensisijaisesti pedagogiksi ja jättää oman taiteellisen uran tekemisen vähemmälle, mikä on mielestäni perusteltu ja oikeutettu valinta koskien omaa uraa.
Artikkelin tekijät päätyivät tekemään haastattelututkimuksen, jossa haastateltiin yhteensä kahdeksaa musiikin ja teatterin parissa työskentelevää henkilöä. Heidät määriteltiin henkilöiksi, jotka ovat toimineet sekä ”taiteellisella että pedagogisella kentällä.” Yhdistävää oli se, että kaikkien mielestä taiteilijana ja pedagogina toimiminen kulkevat käsi kädessä eivätkä nämä kaksi asiaa rajoita toisiaan mitenkään. Kuitenkin pohdittaessa sitä, kokivatko haastateltavat itsensä enemmän taiteilijoiksi vai opettajiksi vaihteli paljonkin. Yhden haastateltavan mielipide oli se, että hän kokee itsensä enemmän taiteilijaksi koska elättää itsensä taiteella, ei opettamisella. Kyseessä on siis varsin subjektiivinen määritelmä.
Mitä opettaminen sitten antaa taiteeseen ja päinvastoin. Yksi keskeinen hyöty opettamisesta omalle taiteellisuudelle on se, että asioita on pakko oppia sanallistamaan. On siis pakko jäsennellä asioita siten, että pystyy jakamaan osaamista eteenpäin. Laulunopettamisessa on varsin yleistä mielikuvilla leikkiminen ja jokainen tietysti käyttää omia oivalluksiaan pedagogian pohjana. Opettaessa saattaa löytää uusia oivalluksia omaankin tekemiseen ja toisaalta toistaa opittuja asioita myös itselleen viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kertaus on tässäkin suhteessa opintojen äiti. Vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välillä kehittää parhaimmillaan molempia. Hyvä pedagogi hyväksyy oppilaan mielipiteet ja sen konfliktin mikä heidän välilleen syntyy. Artikkelin mukaan moni opettaja jopa toivoo, että oppilas haastaa hänen mielipiteitään. Varsinkin pidemmälle ehtineiden oppilaiden kanssa tällainen tilanne on mahdollista saada aikaiseksi, kun taas alkeisopetuksen kohdalla opettajan on parempi olla ehdoton auktoriteetti oppilaalleen.
Oman taiteen tekeminen puolestaan hyödyttää opettamista ainakin siinä suhteessa, että oma tekninen osaaminen ja musiikillinen ilmaisuvoima pysyy vireessä. Kukaan esiintyvä taiteilija ei voi mennä lavalle tai studioon pelkillä vanhoilla meriiteillä vaan taidon ja muusiikin tekemisen taso on oltava korkealla tasolla. Pahimmillaan pelkkä pedagogina työskentely voi johtaa oman teknisen osaamisen rapistumiseen ja viimeisimmän tiedon puutteeseen siitä mitä taidekentällä tapahtuu. Uskon myös, että esiintyminen ja lavalla oleminen pitää kipinää yllä siihen suureen rakkauteen taidetta kohtaan, joka opettamisessa olisi oltava läsnä jatkuvasti. Vaikka artikkelia varten haastateltavien määrä on verrattain pieni ja haastateltaville taiteellis-pedagoginen työ on ehkä keskimääräistä helpompaa, on artikkeli mielestäni varsin ansiokas ja pitää sisällään hyviä näkökulmia taiteen ja opettamisen yhdistämisen hyödyistä.
Ajattelen, että jokaisen opettajan täytyy tiedostaa oma taiteilijuutensa ja pitää oma taiteellinen itsetunto korkealla. Opettaja on esikuva oppilailleen ja jokainen opiskelija tarvitsee mahdollisimman laajakatseisen kuvan siitä mitä opiskelee. Laulaminen, soittaminen tai näytteleminen ei ole vain tekniikkaa ja suorittamista, mutta tekninen osaaminen avaa väylän omalle taiteelliselle luovuudelle. Opettajakin on siis muusikko.
Opettajan epävarmuus
Epävarmuus on varmasti tuttu tunne aloittelijalle lajista riippumatta. Työelämään siirtyminen on iso harppaus opiskelijan roolista, jossa on lähinnä vastuussa vain omasta kehityksestään ja edistymisestään opinnoissa. Työelämässä on toisin. Vastuu asioista lisääntyy ja monet projektit vaativat omaa osaamista, asiantuntemusta ja työpanosta. Pahimmassa tapauksessa oma osaamattomuus ja epävarmuus voi johtaa vaikkapa projektien kaatumiseen ja sitä kautta voi oma leipätyö olla vaarassa. Taidealalla tulostavoitteellisuus ei ole ehkä niin voimakasta kuin vaikkapa bisnesmaailmassa, mutta opettajan odotetaan silti saavan oppilaansa kehittymään. Vaikka oppilaan kehitykseen vaikuttaa moni asia eikä pelkkä opettajan ammattitaito riitä takaamaan hyvää lopputulosta, saattaa aloittelevan pedagogin puseroon hiipiä epävarmuus.
Mikä sitten aiheuttaa epävarmuutta? Artikkelissa tuotiin esiin hyvin jäsennellysti erilaisia epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä. Opettamiseen ja nimenomaan opettajaan henkilönä liittyy paljon ennakko-oletuksia ja mielikuvia; opettaja on suvereeni asiantuntija, sivistynyt ja vuorovaikutustaitoinen osaaja, joka tietää omasta asiastaan kaiken. Varsin usein kuitenkin korkeakoulussa opittu tieto ei suoraan nivelly sujuvasti käytäntöön, vaan aloittelevalla opettajalla alkaa työn kautta ikään kuin jatkokoulutus siihen, miten saada siirrettyä opittu tieto ja taito ymmärrettävässä muodossa oppilaille. Jos valmistuneella opettajalla takoo päässä jatkuvasti ajatus siitä, että häneltä odotetaan heti täydellistä onnistumista tai muuten hänen osaamisensa ja ammattitaitonsa voidaan asettaa kyseenalaiseksi, epävarmuudelle on syntynyt hyvin kasvuvoimainen maaperä.
Opettajalla on toki paljon vastuuta. Tarkastelen asiaa yksityisoppilaita opettavan pedagogin perspektiivistä. On selvää, että vaikkapa alakoulun luokanopettaja kohtaa työssään erilaisia haasteita kuin laulutuntia musiikkiopistossa pitävä laulupedagogi. Yhteistä on kuitenkin tietty paine oppilaan mutta myös oppilaan vanhempien suuntaan. Opettaja on joka tapauksessa kasvattaja, jolla on oltava hyvät sosiaaliset taidot. Tiedollisen ja taidollisen osaamisen lisäksi vuorovaikutustaidot ovat elintärkeitä on kyseessä sitten luokanopettaja, kuoronjohtaja tai instrumentin opettaja. Artikkelissa huomionarvoista on myös se, että opettajat ovat ammattiryhmänä melko vähällä huomiolla mediassa, jos kaikki työssä sujuu oletetusti. Uutiskynnys ylittyy vasta kun jotain negatiivista tapahtuu. Tämä tosin tuntuu olevan melko yleinen ilmiö mediassa yleensä nykypäivänä. Joka tapauksessa tämä kertoo mielestäni siitä, millainen vastuu ja paine opettajalla on.
Yleisen käsityksen mukaan opettajaa pidetään lähtökohtaisesti itsevarmana henkilönä. Parhaassa tapauksessa ulospäin huokuva itsevarmuus ja rentous kielii siitä, että opettajan ammatti-itsetunto on hyvä. Hän kokee olevansa osaava työssään ja vuorovaikutustaidoiltaan riittävä. Aloittelevalla opettajalla oma ammatti-itsetunto on luonnollisesti muuttuva ja altis palautteelle. Mielestäni on tärkeä tiedostaa omat vahvuudet ja käyttää niitä mahdollisuuksien mukaan omassa työssä. Yhtä tärkeää on tunnistaa omat heikkoudet ja hyväksyä ne itsessään. Hyvä itsetunto on kykyä hyväksyä itsensä kokonaisvaltaisesti ja sietää pettymyksiä, koska sellaisia väistämättä meistä jokainen joutuu kokemaan.
Ajattelen, että oppiminen on elämän mittainen prosessi. Aloittelevalla pedagogilla on olemassa työkalut opettamiseen, mutta oleellista on se, osaako niitä käyttää. On tärkeää säilyttää nöyryys ja halu oppia lisää, mutta toisaalta olla vähättelemättä itseään. Hyvän ammatti-itsetunnon myötä on mahdollista toimia hyvässä vuorovaikutuksessa oppilaisiinsa ja mahdollisesti heidän vanhempiinsa. Myös työyhteisön tuki on tärkeää. On hyvä muistaa, että jokainen on ollut joskus vasta-alkaja ja että neuvon kysyminen kokeneemmalta kollegalta ei ole merkki osaamattomuudesta, vaan halusta oppia lisää.
Salil eka, treenikopis vika?
Halusin tarkastella tätä artikkelia juuri siitä syystä, että tulevana laulupedagogina minun tulisi kai tietää aika paljon siitä, miten lihaksia käytetään äänenmuodostuksessa ja millainen ryhti laulaessa on eduksi. Millainen fyysinen ponnistelu ja liikunta yleensä on hyväksi laulajalle. Soittotunneilla varmasti puhutaan ergonomiasta ja soitto -tai lauluasentoon liittyvistä asioista, mutta onko se riittävä tieto? Puhutaanko siitä, mitä vaikkapa viulistin, joka on treenannut kahdeksan tuntia treenikopissa kannattaisi tehdä treenin päätteeksi? Millainen venyttely olisi hyväksi, mitä lihaksia ylipäätänsä olisi hyvä vahvistaa? Millainen on hyvä lihasbalanssi?
Artikkelista paljastuu, että soittotunneilla keskitytään intensiivisesti vain soittamiseen ja kappaleiden hiomiseen ja fyysiset ja liikunnalliset harjoitteet sekä lämmittely ovat usein harvinaisia. Toisaalta ymmärrän sen, ettei kukaan ammattiopiskelija halua käyttää arvokasta aikaa opettajana kanssa kyykkäämiseen tai kuminauhajumppaan, mutta jonkinlainen perusajatus soittamisen fyysisyydestä olisi hyvä olla taustalla. En ole ainakaan itse törmännyt yhteenkään muusikkoon, joka sanoisi, että liikunnasta on haittaa musiikin tekemiselle.
Ryhdin merkitys on siis oleellinen, mutta miten se määritellään? Artikelissa mainitaan käsite ”ihanteellinen pystyasento” mikä ainakin laulajan näkökulmasta kuulostaa mielenkiintoiselta ja tutustumisen arvoiselta asialta. Nivelten tulee olla tasapainossa selkärangan mutkien kanssa; kaularangan lordoosi, rintarangan kyfoosi ja lannerangasn lordoosi” Menemättä tässä kohta enempää artikkelissa mainittuihin yksityiskohtiin voidaan silti todeta, että ryhti ei ole yksiselitteinen asia. Myös mielikuva omasta kehosta ja ryhdistä saattaa olla hyvin pielessä.
” Vahvat keskivartalon lihakset ovat muusikon ryhdin kannalta äärimmäisen tärkeitä”
Ihanteellista olisi, jos jokainen musiikkia harrastava saisi jotain kautta tietynlaisen perustreeniohjelman kuntosalille. Soittimet ovat luonnollisesti kaikki eri lailla ergonomisesti haastavia ja mielestäni jo alkeisopetuksessa opettajan olisi painotettava kehollisuutta. Pahimmillaan huono fysiikka ja huono ergonomia voivat tuhota kokonaisen muusikon uran. Miten voin vahvistaa kehoni lihaksia niin, että oman instrumenttini soittaminen hyötyy siitä ja toisaalta miten palaudun raskaan treenirupeaman jälkeen.
Olet tässä symposiumiin osallistumisen sijaan ottanut kopin kolmesta artikkelista. Jokainen niistä saa sinut meittimään aihetta tarkemmin. Tämä on varmasti ollut hyvä orientaatio siihen, miten moninaisia asioita musiikkipedagogin työhön ja rooliin voi (ja pitääkin) kuulua.
VastaaPoista